Virtuaalitalli Hiprakka

i. Woima on keskikokoinen oripoika. Vaikka ikää on jo lähens 20 vuotta, taitaa se edelleen luulla olevansa kakara. Se ei ole pahansuopa, se vain kyseenalaistaa lähes jokaisen ihmisen tekemän päätöksen ennen kuin hyväksyy sen. Sukunsa puolesta tästä olisi voitu leipoa menevä kouluratsu, mutta luonteensa vuoksi se on jäänyt kilparadoilta sivuun ja viettänyt yksityisomistuksessa mukavaa ja suhteellisen leppoisaa elämää. Waldemar on orin ainoa jälkeläinen ja alkunsa sai orin karkaamisesta.

ii. Willi oli punarautias yleispainotteinen ruuna. Ennen ruunausta oriista otettiin talteen 6 pakastetta ja kaikki on harkitusti käytetty. Willi on nimestään huolimatta oikein rauhallinen eläin ja kaikkien käsiteltävissä. Kouluradoilla se teki, mitä pyydettiin, samoin esteradoilla. Esteillä sen kanssa on kilpailtu hieman enemmän johtuen omistajansa kiinnostuksesta, mutta tästä huolimatta viisi kuudesta jälkeläisestä on lähes täysin koulupainotteisia. Willi menehtyi paljon uutisoidussa tallipalossa ollessaan vain 15-vuotias.

ie. Typykkä oli syntyessään oikein rauhallinen neitokainen, mutta alkoi pian näyttämään kyntensä. Tamma on todella jääräpäinen ja varmaan osittain tämän vuoksi onkin nuorempana kiertänyt kodista kotiin, kunnes päätyi Kaisa Juhkolalle. Juhkola pääsi tamman pään sisään ja löysi yhteisen sävelen sen kanssa. Siitä alkoi menestystarina kouluradoilla, vaikkakin vain helpoissa luokissa. Kipakkuus ei hävinnyt minnekään, Kaisa osasi vain käsitellä sitä. Typykkä varsoi elämänsä aikana kolmesti ja vain yksi jälkeläinen on perinyt emältään luonteen.

e. Sadetar on pienen paikkakunnan kasvatti ja sen menestystä onkin paikallisissa medioissa seurattu silmä kovana. Jokainen paikkakunnalla tietää kyseisen tamman. Eikä suotta, lukuisista koulukisoista se on nappaissut voitot ja parhaillaan se on kilpaillut vaativa A -luokassa omistajansa kanssa. Luonteeltaan tamma on oikein lempeä. Sadettarella on kuusi jälkeläistä, joista viisi ensimmäistä on tarkkaan suunniteltuja ja tämä viimeisin on sitten täysin vahinko. Naapurin ori oli päässyt pakosalle ja oli kerennyt tekemään tehtävänsä tamman laiduntaessa ennen kuin kukaan oli tajunnutkaan. Abortointi ei kuitenkaan käynyt omistajalla mielessä, sillä karannut orikin oli hyvästä suvusta. Orin omistaja ei ollut niinkään innokas varsahommiin, mutta Sadettaren omistaja piti pintansa ja lupasi itse huolehtia kaikesta.

ei. Ahde-Poika on komea ruunikko, jonka päätä koristaa suuri läsi ja herasilmä. Jaloista löytyy myös korkeat sukat. Rakenteellisesti ori on oikein passeli ratsuksi ja onkin kilpaillut lähes kaikissa mahdollisissa lajeissa ratsastuksessa sekä myös valjakossa. Ravuria tästä ei ole koskaan koitettu tehdä, mutta tuskimpa sillä saralla kummoista menestystä olisi herunutkaan. Keskikokoinen ori on omiaan kouluradoilla ja onkin kahminut kaapit täyteen kiiltäviä pokaaleja. Ikää orilla on tällä hetkellä hienot 22 vuotta ja edelleen se on virkeä papparainen. Jälkeläisiä sillä on peräti lähes 50 kappaletta, joista osa on nähty kilparadoilla, mutta suurin osa on pysytellyt poissa sivistyksen parista.

ee. Hurmatar oli erään Kaakkois-Suomalaisen ratsastuskoulun luottohevonen lähes koko ikänsä. Se kilpaili lähinnä helpoissa koululuokissa ja matalilla esteradoilla oppilaiden kanssa, mutta satunnaisesti kävi starttaamassa myös kenttäratsuna alottelijaluokissa omistajansa kanssa. Tammalla olisi ollut potentiaalia vaativimpiinkin luokkiin, mutta luonteensa takia siitä ei haluttu luopua eikä vakituista ja sitoutunutta kisaajaa sitten kuitenkaan löytynyt missään vaiheessa. Jälkeläisiä tammalla on kaksi elävää, yksi puolestaan syntyi kuolleena. Itse tamma menehtyi ähkyn seurauksena 19-vuotiaana kotitallillaan.

Kilpailukalenteri

40 KRJ-sijoitusta, kilpaura on päättynyt.

Päiväkirjamerkinnät ja valmennukset

02.03.2019: Kouluharjoittelua itsenäisesti

Ilma oli tänään oikein kaunis, voisi kuvitella, että kevät olisi jo paljon pidemmällä, mutta todellisuudessa oli vasta maaliskuun alku ja talvi voisi näyttää kyntensä vielä monesti ennen oikeaa kevättä, saati kesää. Tästä huolimatta tänään päätin nauttia ilmasta ja treenasimme Waldemarin kanssa ensimmäistä kertaa tänä vuonna kunnolla kentällä.

Vaikka oriin kanssa ei enää kilpaillakaan aktiivisesti, on minulle tärkeää pitää hevonen kunnossa ja taidot yllä. En tahdo, että näinkin hieno hevonen jäisi vain karsinaan mätänemään. Tänään kertaisimme siis itsenäisesti helppo A -luokan liikkeitä kentällä.

Alkuverryttelyjen jälkeen keräsin itseni ja ratsuni kasaan ja aloitimme tervehtimällä mielikuvitustuomaria, joka todellisuudessa oli pystyyn kuollut ja katkaistu männyn kelo kentän päässä. Tervehdyksen jälkeen otimme harjoitusravia pätkän, kunnes aloin vaatimaan orilta pohkeenväistöä ravissa. Ori meinasi alkuun niskoitella vastaan, eihän me oltu aikoihin oikeasti mitään hyödyllistä tehty ja ilmeisesti se linja olisi hälle passannut oikein mainiosti. Niskoittelu kuitenkin loppui pian ja hetken päästä ori väistikin mallikkaasti ravissa. Kun väistöt onnistuivat molempiin suuntiin, jatkoimme harjoituksiamme volteilla. Kuten väistöissäkin, meinasi ori aluksi vain mennä ilman asettumisia, mutta tarpeeksi monennen yrityksen jälkeen sain sen kulkemaan, kuten halusinkin eikä voltti ollut enää vain läpi juostu ympyrä. Tämän jälkeen Waldemar ymmärsi, että mitä reippaammin se tarttuu toimeen, sitä reippaammin tämäkin pakollinen paha olisi ohitse ja loppu menikin huomattavasti pienemmällä vastarinnalla.

Volttien jälkeen keskityimme pysähdyksiin. Harjoittelimme niin käynnistä kuin ravista pysähtymistä, satunnaisesti otimme peruutuksia x määrä askelia, nostimme ravia paikoiltamme. Muutama laukannostokin paikoiltaan meni kuin vettä vaan ja iloisena tästä yhteistyöstä taputin oria kaulalle samalla kehuen sitä vuolaasti. Hetkisen hengähdyksen jälkeen kokosin jälleen ohjat ja muistuttelimme mieleemme laukassa tempojen vaihtelut ja laukanvaihdot. Oikea laukka polki kivasti, mutta vasen laukka meinasi hieman takuta nostoissa. Lopulta ori pääsi tähänkin juoneen kiinni ja kun olin tyytyväinen myös vasempaan laukkaan ja sen nostoihin, annoin orin askeltaa taas kierroksen pitkillä ohjilla.

Loppurutistuksena koitimme hieman pohkeenväistöä laukassa. Laukannostoissa ori meinasi aluksi hieman pärskiä ja peräkin kai hieman irtosi kertaalleen, mutta lopulta laukka oli sopivan pyöreää ja rentoa. Tällöin aloin pyytämään pohkeenväistöä. Pääosin tämäkin harjoitus meni todella hienosti, vaikka kerran ori koittikin tarjota väistön sijasta laukanvaihtoa.

Kiitoksena itselleni ja etenkin hienolle ratsulleni, kävelimme loppuverryttelyt tallin ympärillä menevillä maanteillä sekä metsäpoluilla. Treenin jälkeen päästin orin suoraan tarhaan, jossa se pääsikin melkein heti kiinni päiväheiniin.

16-17.02.2019: Kotiutumista ja paikkoihin tutustumista

Tänään ori asteli uuteen kotiinsa. Uljas olemus oli alkuun melkoisen vastaan hangoitteleva ja aivan kaikkea ympärillä olevaa ja tapahtuvaa piti pälyillä hyvinkin epäluuloisesti. Eihän sitä koskaan tiedä, mihin tuo outo akka (eli minä) uljaan orin tuo. Pihassa korskahdeltiin tovi juuri maastoon lähteville tammaratsukoille ja toisessa suunnassa iltaansa tarhassa viettävät lajitoverit olivat kanssa mielenkiintoisia jollain tapaa. Kun ori oli valmis siirtymään lähemmäksi tallia, lähdimme siihen suuntaan.

Tallissa oli paljon kaikkea uutta hajua ja ääntä ja orilla pyörikin pää aivan joka suuntaan. Hetken kuvittelin jo ostaneeni pöllön, mutta muutoin otus näytti kyllä hevoselta rakenteeltaan. Karsinassa odotti uutta tulokasta kasa heinää ja muutama porkkana kipossa. Päästäessäni orin irti riimusta, kävi se oitis kiinni ruokiinsa. Joku fiksu on joskus sanonut, että tie miehen sydämeen käy vatsan kautta ja tätä olen soveltanut myös hevosten kanssa. Vesin karsinan oven perässäni kiinni ja lähdin hakemaan auton peräkontista orin mukana tulleita tavaroita, kuten satulaa, muutamaa huopaa, loimea, suitsia, suojia... Mitä näitä nyt mahtuikaan.

Ajattelin, että nakkelen Waltsun kamat nopsaan paikalleen ja menen sitten höpöttelemään orille. No, kamojen laitossahan vierähtikin reipas tunti, kun piti nypläillä ja ihastella (tai kauhistella) milloin mitäkin solkea. Ihan kuin en moisia olisi aiemmin nähnytkään. Siitä huolimatta kerkesin hetkeksi aikaa Waltsun luokse harjapakin kanssa, vaikka aikatauluni hieman pettikin. Joskos nopsaan harjaisi orin ennen varsinaista iltaruokaa ja hiljaisuutta tallissa, niin ehkä se pääsee hieman paremmin mukaan hommaan.

Ilta meni hujauksessa ja pitkin hampain oli annettava tallin asukkaille aika rauhoittua yöpuulle iltasapuskan rouskuessa tasaiseen tahtiin vähän joka suunnalta. Sammuttelin päivävalot tallista kulkiessani Essin perässä kohti ulko-ovea.

Pihassa autoilla vielä rupattelimme Essin kanssa hieman tallin päivästä sekä tietysti hieman Waldemarista. Hän kertoi, että oli aikaisemmin oria kuolannutkin salaa eräissä kolukilpailuissa, joissa mekin olimme olleet jollain kokoonpanolla mukana. Maailma on pieni ja ikinä ei voi tietää, kuka talliin astelee, oli kyse sitten ihmisistä tai eläimistä.

- - - - -

Sunnuntaiaamu alkoi yllättävän keväisissä merkeissä. Aurinko pilkisteli puiden latvojen takaa jo kahdeksan kieppeillä ja räystäältä kuului sulavan lumen aiheuttamaa solinaa. Uskomatonta, että helmikuun puolivälissä on tämänlaiset kelit, lämpötila reilusti plussan puolella yöpakkasia lukuunottamatta ja hanget kutistuneet puoleen siitä, mitä ne olivat vielä viikko sitten (osittain taatuusti painuneet kasaankin viikon kestäneiden vesisateiden vuoksi). Pomppasin intoa täynnä sängystä ylös, puin vaatteet niskaani ja lähdin ajelemaan kohti Hiprakkaa. Tallilla kerkeäisin sitten juoda aamukahvit muiden tallilaisten seurassa, kun hevoset olisivat ulkona.

Essi ja Katja olivatkin tallilla jo täydessä työn touhussa minun liukastellessa loskaisella pihalla vasta tallin pääovelle. Puolet asukkaista olivat saaneet jo sapuskansa ja toinen puoli oli hoidossa. Minä päätin pysytellä tehokaksikon tieltä pois ja mennä laittamaan mustaa kultaa valumaan. Minä tosin taidan olla tallilla ainoa, joka sitä tarvii elääkseen, muut juovat lähinnä sosiaalisissa tilanteissa tai jos kahvia nyt sattuu olemaan.

Pian tallituvan limenvihreä Mocca Master porisi iloisesti viimeisiä kahveja pannuun ja samaan aikaan Essi ja Katjakin ryykäisivät sisään. Johannakin oli jostain kolosta kaivautunut ylös ja huikkasi huomenet samalla pyyhkien vielä viimeisiä unihiekkoja silmistään. Pian tallituvassa oli tasaista puheen sorinaa, räkäistä naurua sekä ajoittain aavistuksen liian korkeita huudahduksia.

Aamupalan jälkeen taluttelimme joukolla hevoset tarhoihin. Normaalisti Tiina ja Sade tarhailevat yksin, mutta tänään ne laitettiin yhteiseen tarhaan, sillä halusin, että Waltsu pääsee aluksi rauhassa tutustumaan menoon. Uskon, että se olisi kyllä otettu hyvin vastaan vaikka olisi jonkun muun kanssa laittanut suoriltaan, mutta parempi olla liian varovainen kuin vain toivoa parasta ja nuolla haavoja jälkikäteen.

Waltsu oli aluksi hieman ihmeissään, että mihin sitä nyt ollaan viemässä, kun pujahdin riimun kanssa sen karsinaan. Ensimmäinen reaktio orilta oli nostaa pää ylös ja polkea hieman jalkaansa, mutta ilmeisesti se ei jaksanut enempää kuunnella lässytystäni, joten laski päänsä nöyrästi ja antoi minun pujottaa riimun sen päähän. Ja napsauttaa narunkin kiinni. Siinä vaiheessa, kun tuuppasin karsinan oven avoimeksi ja otin askeleen kohti oviaukkoa, että nyt mennään, niin Waltsu tuumasi, että hän ei ole lähdössä sitten meinaan yhtään minnekään. Kunnon tukeva asento jokainen jalka tanassa, pää ylhäällä ja meikäläinen roikkumassa narussa. Aikani koitin oria maanitella mukaani, mutta koska herra oli päätöksensä tehnyt eikä selvästikään ollut valmis yhteistyöhön kanssani, niin irrotin narun ja jätin herran vielä hetkeksi karsinaan.

Likkojen kesken puhdistelimme orin viereisiä karsinoita aivan normaaliin tapaan sen seuraillessa hyvinkin tarkkaan, että mitä milloinkin tapahtuu ja missä. Puolen tunnin kuluttua päätin koittaa uudelleen, josko ori olisi nyt valmis lähtemään ulos. Naru kiinni riimuun ja pää ylös. Tällä kertaa tosin koko hevonen ei ollut jähmettynyt patsaaksi, joten tämäkin on jo pieni edistysaskel. Hetken aikaa Waltsu siinä tönötti pää korkeuksissa, mutta laski sitten päätään ja tuli uteliaana kurkkimaan karsinan suuaukolle, että mitäs siellä näkyykään. Mörköjä ei ollutkaan ja vihdoinkin sain orin pois karsinastaan - mikä parasta: ilman porkkanalla lahjontaa. Hiljaisen ja tyhjän tallin käytävillä orin askeleet kaikuivat korvaani mukavasti, että voikin ihminen saada jo tuosta rytmikkäästä kopinasta kunnon hyvänmielenpuuskan. Tallin sisäpuolella talutus sujui hienosti, mutta kun päästiin tallin pihaan, niin taas tyttöä vietiin. Orin pää heittelehti ja koko iso eläinkin pomppi lähes tasajalkaa kavioiden piestessä ilmaa milloin mihinkin suuntaan. Kiitin onneani, että riimunnaru oli pitkä ja ori sai suhteellisen rauhassa taistella tonttu-ukkoja vastaan eikä kaviot kertaakaan osuneet minuun. Hetkisen kuluttua Waltsu rauhoittui hieman, maiskutellen ja edelleen ympärilleen pälyilleen asteli huomattavasti rauhallisempana luokseni ja tuuppasi minua turvallaan. Mitä lie orin päässä liikkunut äsken, mutta nyt tämä oli jo aivan eri hevonen.

Otin narusta taas napakampaa otetta ja maiskautin Waltsua liikkeelle kohti tarhaa. Olin salaa kiitollinen siitäkin, että puolivahingossa olimme venkslanneet Waltsulle täksi päiväksi lähimmän tarhan eikä minun tarvitsisi nyt selviytyä kuin tuo vajaa 20 metrin matka tältä erää. Mitä kauemmaksi tallin ovista pääsimme, sitä rennommaksi orin olemus muuttui, tarhan porteilla se oli jo kuin mikäkin tuttu. Napsautin orin narusta irti ja sillä samaisella sekunilla se nappasi jalat alleen ja lähti kirmaamaan pitkin tarhaa loska lennellen ja naapuritarhojen otusten ihmeissän katsoen, että mikähän hullu se tuokin oikein on. Aikani seurailin Waltsun ilakointia ja energian purkua tarhan laidalta, mutta lopulta oli pakko lähteä jatkamaan tallitöitä ja jättää herra rauhaan.

Aamutallin jälkeen minun piti poistua tiluksilta, mutta jätin Essin ja Johannan vastuuseen, kuten normaalistikin. Ilmoitin, että saatan illasta keretä tulemaan vielä tallilla käymään, mutta en uskaltanut luvata mitään. He lupasivat puolestaan pitää tallin pystyssä ja pitää minut ajan tasalla etenkin Waltsun suhteen.

Sunnuntai-iltana puhelimeni ysäriaiheinen soittoääni lähti soimaan ja vastasin Johannalta tulevaan puheluun. Kerkesin ajattelemaan jo kaikki mahdolliset kauhuskenaariot läpi siinä puolen sekunin aikana ja luulen, että Johanna sen arvasi, koska hän aloitti puhelun sanomalla, että kaikki oli hyvin. Ori oli saanut olla koko päivän tarhassa, illan suussa se oli tullut reippaasti sisään. Hieman oli koittanut poukkoilla ovensuussa, mutta ei ollut vetänyt samanlaista esitystä kuin aamulla. Huokaisin helpotuksesta ja jatkoin Johannan tarinan kuuntelua. Huomasin, että mitä enemmän Johanna kertoi päivästä, sitä leveämmäksi hymyni kävi. Waltsu oli ollut illan rauhallinen tallissa ja olipa siinä muutaman rapsutuksenkin jo ohimennen kerjännyt kaltereiden välistä ennen iltaruokaa.